Doulan ja toimintaterapeutin “silmälaseissa” on mielestäni paljon samaa. Toimintataterapeuttiliitto lanseerasi joitakin vuosia sitten lausekkeen, jossa meidän tehtäväksi toimintaterapeutteina määritellään ei vain elämästä suoriutumisen ja selviytymisen tukeminen, vaan merkitykselliseen ja toimivaan arkeen saattaminen “joka on aina enemmän kuin pärjäämistä”. Tämä on minusta loistava kuvailu. Koen sen myös tosiaan pätevän niin toimintakyvyn kuntoutuksessa kuin synnytyksessä tukemisessa. Tässä kirjoituksessa haluan nostaa esille ajatuksen selviytymisen ja kukoistuksen erosta, vauva- ja lapsiperheiden näkökulmasta.
Tuntuuko sinun arkesi kukoistavan, vai onko se yhtä selviytymistaistelua? Toivottavasti jotain siltä väliltä, sisältäen sekä ylä- että alamäkiä. Monesti kyllä tuntuu, että tässä tätä ruuhkavuosiarkea nyt pitää vain selättää päivä kerrallaan ja koittaa pärjäillä. Meillä täällä Suomessa itse pärjäämisen kulttuuri on vahva. Apua ei ole helppo pyytää. Tämä ei ole kenenkään yksittäisen vanhemman synti ja vika, vaan koko yhteiskunnan asia – ja toisaalta siten myös asia, johon ihan jokainen meistä voi vaikuttaa. Mutta kuinka laskea omia kierroksia, jos ympäröivä yhteiskunta ei tarjoile siihen mallia? Kuinka opettaa omille lapsille jotain, johon ei ole itse aikanaan saanut eväitä? Tasapainon hakeminen kulkee monesti ääripäiden kautta.
No entäs sitten se synnytys? Sehän on totta, että meissä ei voi yhtä aikaa toimia molempien ääripäiden hormonit. Synnytyksessä se tarkoittaa, että jos pelko ja stressi ovat vallalla, synnytystä edistävät hormonit hyytyvät. Jos synnyttäjä kokee ympäristön vihamielisenä tai vaarallisena, hän taistelee koko mielellään ja kehollaan sitä vastaan. Ylivirittynyt, stressaantunut synnyttäjä saattavat tulkita jonkin aivan harmittoman asian korostuneen haitalliseksi. Silloin ei ole merkitystä sillä, että tietää järjellä asian olevan vaaraton. Kehon reaktioiden tarkoitus on pohjimmiltaan suojella syntyvää lasta vaaroilta ja signaali on jo annettu. Synnytyksen eteneminen hidastuu, voi tuntua jopa pysähtyvän. Jos tässä vaiheessa ei ole malttia, vaikka lapsella olisi mittareidenkin mukaan kaikki hyvin, saatetaan aloittaa erilaisten toimenpiteiden sarja. Ensin vauhditetaan, sitten lääkitään. Joskus kehon omien synnytyshormonien toiminta lakkaa kokonaan ja tilanteen pitkittyessä vauvan sekä synnyttäjän jaksaminen voi alkaa olla koetuksella. Ei tietenkään ole väärin turvautua synteettiseen oksitosiiniin tai puudutteisiin. Joskus tilanne myös kehittyy nopeastikin vakavaksi ja lääketieteellisiä toimia todella tarvitaan.
Kovinkaan usein synnytykseen ei kuitenkaan tarvitsisi puuttua lääketieteellisin ja muunlaisin toimenpitein, interventioin, niin paljon kuin niitä tehdään. Jos synnyttäjällä on rauhallinen ja turvallinen olo, silloin parasympaattinen hermosto on aktiivinen ja se edistää hyvien synnytyshormonien toimintaa. Tämä edellyttää kuitenkin usein aktiivista ja tietoista toimintaa: enkä tarkoita nyt jumppaamista ja temppuja. On hyvä olla tietoinen anatomiasta ja synnytyksen fysiologiasta. On paljon etua siitä, jos yhteys kehoon on vahva. Silloin kehon viestien kuuntelu mahdollistuu ja oma toimijuus vahvistuu. Ympäröivällä synnytystiimillä on myös suuri merkitys. Osaavatko he varjella ja puolustaa synnyttämiseen vaatimaa tilaa ja rauhaasi? Joskus elämässä nimittäin tapahtuu niin, että asiat menevät eri tavalla kuin on itse suunnitellut, vaikka olisi tehnyt kaikkensa esimerkiksi rauhaisan ja voimaannuttavan synnytyskokemuksen eteen. Usein vauva-arki ja ne ruuhkavuodet voivat myös uuvuttaa odottamattomalla tavalla. Se, että nyt joutuu rämpimään, ei tarkoita etteikö vielä voisi kokea iloa. Joten onhan sinulla myös ympärilläsi ihmisiä, jotka tukevat ja nostavat uudelleen kukoistamaan silloinkin jos matka on ollut rankka? Olet enemmän kuin vain pärjäämisen arvoinen.